Astetta tyhmempi koira

Nyt  sitä sitten passaakin kirjoitella blogiin uuden koneen kera!
Me ollaan vietelty aika normia elämää eli lenkkeilty ja tokoiltu. Tokossa ollaan sen verran edistytty, että sain sen menemään maahan ulkona ja pysymään sen siellä hetken aikaa.
Vinjaa oon pitänyt niin paljon vapaana kun mahdollista.

Tänään oli yllättävän mielenkiintoinen lenkki, nimittäin kierrettiin tavalliseen tapaan pururadan lenkki. Loppulenkistä poikettiin entisellä koirien uittopaikalla. Vinja leikki hetken ihan normaalisti Raisan kanssa, ja yht' äkkiä V syöksyy uimaan jäälle (rannat on siis sulat) ja neiti hetken juoksentelee jäällä, me paniikissa kutsutaan Vinjaa luokse, mutta eihän se tullut kun se olisi joutunut uimaan.
Ensimmäiset kauhukuvat kävi jo mielessä siitä, että se juoksee keskelle järveä ja jää menisi siellä rikki. Tai mietin, että se juoksisi kauempana uimarannalla olevien äänekkäiden poikien luokse, mutta ei sentään.
Juoksin sitten siitä nykyiselle koirien uittopaikalle ja Vinja seurasi jäätä pitkin mua. Huusin rannalla Vinjaa luokse ja mä näin oikein miten se jää meinas murtua sen alla. Koira onneks tuli mun luokse ja mä kahlasin sitä vastaan. Mitä ton piskin päässä oikein liikkuu, sitä saa kyllä miettiä ja usein.

Citypiskin alku

Nyt on muutto suoritettu ja ollaan asetuttu tänne pahvilaatikkojen ja tavaroiden keskelle.
Koirat on ottanu tän ihan hyvin ei mitään stressaamisen merkkejä vielä ainenkaa oo näkynyt.

Vinja nukku yön täällä olohuoneessa, ei nimittäin huoneeseen innoissaan ollu tulossa.
Kuulin joskus viiden tai kuuden aikaan sen raapivan ulko-ovea, mutta seittemältä mä sitä käytin pissillä ja jatkoin unia. Ite heräsin yheksän aikoihin ja lähettiin Kaisan ja Raisan kanssa jäälle lenkille. Alunperin Maijun piti lähteä myös mukaan Felixin kanssa, mutta jäi lopulta lukemaan kokeisiin.

Mä pidin V'tä vapaana kun löydettiin hyvä paikka missä ei kovin lähellä pilkkijöitä näkynyt.
Annettiin koirien leikkiä ja tokoilin sen verran, että otin perusasentoa pari kertaa ja ihan minin seuruu pätkän, lopuksi pikkumatkalla luoksetulon.

© Kaisa

© Kaisa

© Kaisa

© Kaisa

© Kaisa

Äsken me käytiin Maijun ja Kaisan + koirien kanssa vielä lenkillä.
Pidin Vinjaa suurimman osan lenkistä vapaana, otin sen vaan semmoisissa paikoissa vapaaks missä mahdollisesti tulis autoja, lenkkeilijöitä, hiihtäjiä tmv.
Käveltiin eka pururadalla josta mentiin jäälle, hetki pyörittiin jäällä, ja päätettiin sieltä sitten lähteä kotiin päin.

Ehkä Vinjasta tulee vielä coolicitypiski! Huomenna lisää lenkkeilyä Raisan kera ja koulua, kyl tää tästä!
Ainiin tosiaan, muokkailun blogin ulkoasua mun mielestä tää ulkoasu muuttu vaan huonompaan suuntaa, en osaa nimittäin oikein tehdä mitään kunnolla :-D Mut onko tää tosiaan niin kamala.....

© Kaisa

© Kaisa

Kuvaterveiset jäältä

Miksi hankin koiran?

Viimepäivät mulla on menny sairastellen, joten ajan kuluksi mä aattelin kirjottaa blogiin aiheesta: Miksi mä hankin koiran? 

Lueskelin eilen Jennyn blogia ja inspiroiduin sieltä kyseiseen aiheeseen.

Miksi mä tosiaan hankin koiran? Mistä mun koirainnostus on lähtenyt liikkeelle? 

Pienenä mä olin enemmän heppatyttöjä kuin koiratyttöjä, mä en katsellut ja ihaillut Hopeanuolta, pakko tunnustaa. Mutta mun ollessa 5.vuotias me ruettiin ehottaa/ruinaamaan äidiltä "kivaa pientä hauvaa", jota voisi rapsutella ja sen kanssa voisi leikkiä. No tulihan meille sitten cavalier narttu, joka oli värivirheellinen, mutta me ei näyttelyistä oltu kiinnostuneita. Fanni oli aina kaikille iloinena, häntää heilutteleva, ylipainoinen ja kuorsaava pikku neiti. Fannin ollessa n.6.vuotias me kiinnostuttiin agilitystä ja muista koiraharrastuksista, kuten tokosta ja koiratanssista, parin kaverimme takia. Me ruettiin hyppelemään Fannin kanssa pihalla pieniä esteitä, kunnes Fannilla todettiin sydänvika, mikä esti Fannin agiliitämistä jonkin verran. Fanni kuoli viime vuonna 3.2. ja ell. tuli lopettamaan Fannin meille kotiin ja tuo oli kyllä elämäni karsein kokemus, sen voin sanoa. 

Mutta Fanni on mun ns. elämäni koira! 

Fannin aikana mä olin jo monesti miettinyt omaa koiraa, mutta mä tiesin, että äiti ei innostuisi kolmannesta koirasta talossa. Myöhemmin mä kyselin äidiltä olisko mun mahdollista ostaa oma koira, mun omilla rahoillani, koska mun koirainnostus oli kokoajan vaan noussut ja mä halusin jonkun oikeen harrastuksen tietokoneella istuskelun tilalle ja mä halusin tehdä tosiaan jotain!  Ja se oli äidille ihan ok, kunhan se tosiaan olisi kustannettu mun omilla rahoillani.
Rodunpohdintasessioiden jälkeen päädyin nahkaan, koska tunsin sen mulle sopivimmaksi roduksi niin luonteen, ulkonäön ja harrastusmahdollisuuksienkin takia.

Vinja on antanut mulle paljon, niin hyviä kuin huonojakin hetkiä. Voin sanoa, että en innostu siitä, että mun täytyy herätä keskellä yötä keräämään oksennuksia lattialta, viemään keskellä yötä sitä ulos tai siitä, että joudun häpeemään sen käytöstä junassa.

Mutta Vinjan ja koiraharrastuksen ansiosta mä oon saanut uusia kavereita, kokemuksia ja elämääni innostusta. Eli minäkin voisin näin kliseisesti sanoa, että koiraharrastus on muuttanut mun elämän. 

Tässä tälläistä pientä pohdintaa, en tiedä pysykö teksti ihan aiheen sisällä, mutta toivotaan, että siitä saisi edes jotain irti.